Minä, minä, minä - minun rajani ja minun oikeuteni 27.11.2025
Self help. Sitä pukkaa kaikkialta. Kirjahyllyihin, podcasteihin ja somesisältöihin. Olen kuluttanut sitä paljon itsekin vuosikausien ajan. Olen oivaltanut ja kyseenalaistanut. Innostunut ja kyynistynyt. Löytänyt näkökulmia ja haastanut niitä omilla näkökulmillani.
Jossain vaiheessa self help alkoi oksettaa. Yksi sana kiteyttää self help –oksetukseni juurisyyn: minä. Elämme itsekkyyden aikaa jo valmiiksi. Ihmiset eivät katso eivätkä huomaa toisiaan niin kuin ennen. Kävelemme sekä henkisesti että fyysisesti toistemme ohi. Apua ei pyydetä eikä anneta. Tarvitsevan luo ei pysähdytä niin kuin ennen. Kuunnellessamme emme kuule. Katsoessamme emme näe. Aiempien vuosien talkoohenki on kuihtunut. Tiedäthän; se aika, kun vielä lainattiin naapurilta kananmunia ja naapuri antoi pari tuoretta korvapuustia mukaan, kun oli sattunut juuri leipomaan. Nyt voi olla, että ei avata ovikellon soidessa ovea, sillä "minä tunnen omat rajani ja nyt en jaksa jutella." Nyt on minun elämäni. Minun someni. Mínun työni. Minun kiireeni. Minun oikeuteni. Odotamme yhä enemmän uhrautuvaisuudellemme vastiketta. Pelkkä hyväntahtoisuus ei enää riitä, vaan toinen jää yhä useammin jotain velkaa. Hymy ja tervehtiminenkin saattavat olla kovia uhrauksia.
Yksi vakituinen ihmetykseni aihe on muiden huomioimattomuus julkisessa liikenteessä. Olen aina yhtä hämmentynyt nähdessäni, että tavallisen ja fiksun oloinen rouva laskee laukkunsa peittämään kaksi viereistä istumapaikkaa ja antaa käytävällä olijoiden vaeltaa vapaata paikkaa etsimässä. Tai kun joku laittaa oman lempimusiikkinsa päälle ilman kuulokkeita ja olettaa, että koko muu vaunu tahtoo juuri nyt kuunnella tuon saman biisin.
Nykyään puhutaan paljon enemmän oikeuksista kuin velvollisuuksista. "Minulla on oikeus vain olla." "Minun ei tarvitse mitään." "Minulla on oikeus hellittää." Ihan tavallinen, arkinen työmoraali on kärsinyt inflaation. Olen jutellut useiden yrittäjien kanssa, joilla on vaikeuksia löytää sitoutuneita ja tunnollisia työntekijöitä. Pienenkin epämukavuuden keskellä äänestetään heti jaloilla ja lähdetään muualle mukavuutta etsimään. Epämukavuuden sietokyky on laskenut pohjamutiin ja sitä vähäistäkin on opittu paikkaamaan virikehälyllä.
Erilaiset uushenkisyyden muodot täyttävät tässä ajassa ihmisten kaipuuta yhteyteen. Monenkirjavissa rituaaleissa katse kääntyy useimmiten omaan itseen. Minun olotilani. Minun tuntemukseni. Minun hengitykseni. Niin ikään manifestoitaessa tilataan asioita tapahtuvaksi omalle itselle. Ero esimerkiksi perinteiseen ja yhteisölliseen kristilliseen hengellisyyteen on suuri. Siinä nähdään hyveeksi rukoilla toisten puolesta. Siunata toisia. Parantaa toisten sairauksia. Kohdella lähimmäistä niin kuin itseä - kultaista sääntöä mukaillen. Siinä mielessä kristillisillä arvoilla voisi olla tässä itsekkyyden ajassa suuri esikuvallinen merkitys myös heille, jotka eivät tunnustaudu kovin hartaiksi kristityiksi. Ja käsittääkseni uskonasiat vetävätkin tällä hetkellä paljon nuoria puoleensa. Ihmiset janoavat nyt aitoa merkityksellisyyttä ja aitoa yhteyttä toisiin. Tämä tulee varmasti myös lisääntymään.
Odotan innolla, että kirjastojen ja kirjakauppojen tukkeutuneiden self help –hyllyjen rinnalle alkaisi löytää erilaisia "your help" -teoksia. Miten kannustan toista. Miten teen yhdessä olemisesta mukavampaa. Miten voin teoillani osoittaa välittämistä. Miten löydän kannustavat sanat, jos jollain on vaikea olla. Miten olla tuomitsematta toista, jos on jostain eri mieltä. Miten käyttäytyä somessa.
Kääntäessämme terveellä tavalla katseen ympärillemme ja jakaessamme toisille hyvää oloa on sillä taipumus palautua hyvänä olona myös itsellemme. Uskoakseni jopa enemmän kuin sillä, että luet 10 self help –opasta ja jätät yhä naapurisi tervehtimättä.
Janne Kaleva
Kaipaan tavallisten ikäihmisten tarinoita 13.11.2025
On aina ilo keskustella viisaan ja vakaan mummoni kanssa. Hän on isovanhemmistani ainoa elossa oleva. Vaikka fyysinen terveys kovasti reistaileekin, nauru ja tilannekomiikka eivät ole kaikonneet. Huumori kantaa kipujenkin keskellä. Mummo asuu eri puolella Suomea, joten näemme liian harvoin. Hänen kanssaan on kuitenkin ilo puhua pitkiäkin puhelinkeskusteluja, joissa aiheet vaihtelevat päivänpolitiikasta historiaan ja nykyajan ihmettelystä menneiden muisteluun. On mainiota tehdä aikahyppyjä eri vuosikymmeniin. Kuulla aitoja kokemuksia.
Kuuntelin taannoin erästä podcastia, jossa oli vieraana Seela Sella. Näyttelijästä huokui syvää viisautta. Tiedätkös, sellaista tyyneyttä, joka syntyy siitä, että on sinut elämänsä kaikkien vaiheiden kanssa. Rauhallinen puhe solisi kiireettömästi. Sitä kuunnellessani ajattelin, että tätä täytyisi olla enemmän; ikäihmisten tarinoita podcasteissa, keskusteluohjelmissa ja dokumenteissa. Aitoja seniorisisältöjä. Ikäihmisten äänen puute kirkuu poissaoloaan. Mitenkään väheksymättä Sara Sieppejä, Sabina Särkkiä ja Niko Saarisia, myös tavallisiin viihdeohjelmiin olisi mukava saada vaihtelun vuoksi ikäihmisten näkökulmaa. Ja olisihan sekin paljon opettavaisempaa (ja ehkä viihdyttävämpääkin), jos Temppareissa (Temptation Island Suomi) parisuhdekestävyyttään saapuisi kokeilemaan joku vuosikymmenet yhdessä ollut pariskunta niiden parikymppisten sijaan, jotka ovat olleet muutaman kuukauden yhdessä ja uskovat tietävänsä koettelemuksista kaiken. Ja jos et tiedä Temppareita, niin pahoittelut. En minäkään sitä enää katso. Kyllästyin muutama kausi sitten.
Ikäihmisten tuomalle rauhalle ja tolkullisuudelle kaikkien ääripäiden välissä olisi laajemminkin sijansa myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Olen havainnut, että iäkkäämmät harvemmin ovat niitä kärkkäimpiä joko tai -ihmisiä. Se on enemmänkin meidän keski-ikäisten ja nuorempien juttu. Ikääntyessä terävimmät kulmat hioutuvat. Kiihko vaihtuu tolkuksi. Se tekee keskusteluista rakentavia ja miellyttävämpää kuunneltavaa.
Osa ihmisistä kokee varmasti mummo- ja vaarivajetta. He eivät ole koskaan saaneet tutustua isovanhempiinsa. Saattaa olla, että käsitys ikäihmisistä saattaa olla sen myötä varsin yksipuolinen. Ehkä jopa ankea. Ikärasismiakin esiintyy. Osa senioreista kokee olevansa yhteiskunnalle enää kuluerä, joka halutaan lakaista piiloon. Onneksi löytyy myös asenteellisesti piristäviä tuulahduksia. Joihinkin yrityksiin on otettu nykyään toimistomummoja ja kouluihin kouluvaareja. Siinä missä toimistomummo keittelee aamupuurot, jakaa kouluvaari isällistä tukea ja lämpöä. Upeita konsepteja molemmat.
Olen välillä pohtinut, miten ikäihmiset mahtavat kokea tämän ajan digitaalisen vauhdin. Kompastelen siihen välillä näin keski-ikäisenäkin. Kaikkialla kysytään sovellusta tai QR-koodia. Kiireettömiä kohtaamisia kaupan kassalla on korvattu mekaanisilla itsepalvelukassoilla, joissa seuraava jo odottaa jonossa kärsimättömänä. Kesällä eräässä hotellissa edessäni jonotti sisäänkirjautumista iäkäs pariskunta. Respan asiakaspalvelija kertoi heille, että nämä voivat sitten tällä QR-koodilla varata itselleen ajan aamiaiselle. Siinä sitten selvisi, että QR-koodi oli heille ihan uusi juttu. Respan asiakaspalvelija totesi, että hän voi vaikka sitten merkitä aamiaisajan saman tien jo ylös. Uskoakseni tällainen tilanne ei ole ainoa laatuaan. Digitaaliseen aikaan pakottaminen kaikissa toimissa tuntuu paikoitellen ihan ikäihmisten kiusaamiselta.
Tekoälyä puskee tänä päivänä jokaisesta tuutista. Toivon sen ohella kunnianpalautusta ihan tavalliselle, arkiselle mummo- ja vaariälylle. Sellaiselle rauhoittavalle viisaudelle kaiken nykyajan ääripäiden vouhkaamisen tasapainoksi.
Janne Kaleva
Arjen pieniä seikkailuja 14.10.2025
Minulla on paljon omia tapoja. Pinttyneitä kaavoja tehdä asioita. Rutiinit ovatkin useimmiten varsin hyvä asia. Ne ovat moottori, joka vie kohti määränpäätä. Silloin saa asioita aikaiseksi. Huomaan kuitenkin välillä kamppailevani rutiinien ja spontaaniuden vaikeassa välimaastossa. Tahdon, että elämässäni on kumpaakin. Tahdon, että rutiinit eivät tukahduta spontaaniuden liekkiä, eivätkä kangista sisälläni olevaa elävää ja tuntevaa ihmistä. Arkeen voi luoda melko pienilläkin vaihteluilla mukavia, uusia sävyjä. Helposti se kuitenkin unohtuu arjen pauhussa, jossa tottuu olemaan tietynlaisella automaattivaihteella.
Harjoitan rutiinieni keskellä tietoista spontaaniutta. Tämä tarkoittaa pieniä seikkailuja ohi oman mukavuusalueen. Keskustelujen avaamisia tuntemattomien kanssa. Uusien ruoka-aineiden kokeiluja. Uusien kulttuurielämysten nautiskelua. Kävelyä reiteillä, joissa en ole aikaisemmin kävellyt. Omien makutottumusten laajentamista liikunnassa, kirjallisuudessa ja musiikissa (käyn esimerkiksi joskus sellaisen artistin keikalla, jonka musiikkia en ennestään tunne ja ne ovat olleet parhaimmillaan upeita elämyksiä.) Kodin järjestyksen vaihtamista. Nukkumista eri tyynyllä kuin tavallisesti. Ottamalla kaapin kätköistä esiin jonkin vanhan vaatteen, jota en ole hetkeen käyttänyt. Laittamalla viestin tuttavalle, jonka kanssa en ole aikoihin vaihtanut kuulumisia. Uusiin harrastuksiin heittäytyminen tasaisin väliajoin. Uusien podcastien kuuntelua kotitöiden lomassa. Laittamalla karkkiostoksilla irtokarkkipussiin joka kerta ainakin yhden itselle uuden maun.
Näen, että nämä pienet seikkailut turvallisten rutiinien kyljessä laadullistavat ja monipuolistavat elämää. Tunnistan kuitenkin itsessäni, että helposti ne unohtuvat, jos niistä ei tee itselleen tietoisia. Automaattivaihteella kulkiessa saattaa olla liian väsynyt edes niihin pieniin seikkailuihin. Siitäkin huolimatta, että tiedostaa niiden nimenomaan tuovan eheyttävää energiaa. Minulla on välillä tanssitreeneihin lähtiessä sellainen olo, että nyt en jaksaisi. Ajatus sohvalle vajoamisesta tuntuu kutkuttavalta. Samalla tiedän, että juuri silloin on erittäin tärkeää lähteä. Vain lähteä, eikä miettiä. Ja kyllä, silloin palkinto on sitäkin isompi. Väsymys kaikkoaa uusiin tanssikuvioihin tutustuessa. Illalla tulee paremmin uni kuin jos olisin vain jäänyt sohvalle loikoilemaan. Toki sohvakin on välillä (ja aika useinkin) elämän paras asia.
Yksi arjen pienistä seikkailuistani on tuntemattomille jutteleminen, joka johtaa parhaimmillaan uusiin ihmisiin tutustumiseen. Tai keskustelujen syventäminen puolituttujen kanssa, jolloin puolitutuista voi tulla tuttuja. Joskus ihan kavereitakin. Usein se vaatii menemistä oman sosiaalisen mukavuusalueen ulkopuolelle. Samalla se on kuitenkin ehdottoman palkitsevaa. Hieman samalla tavoin kuin sinne tanssitreeneihin meneminen väsyneenä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on rikkaus. On mahtavaa kuulla erilaisia tarinoita ja oppia muilta. Haasteena tällaiselle rennolle rupattelulle on toki se, että ihmiset ovat nykyään varsin kiinni kuulokkeissaan. Myöskään katsekontaktia toiseen ei saa enää samalla tavoin kuin ennen. Olemme yhä enemmän omaan maailmaamme sulkeutuneita. Eikä se tietysti mitenkään väärin ole. Oman tilan kaipuukin on erittäin sallittua.
Muistan hetken, jossa aloitin junaa odotellessani keskustelun tuntemattoman kanssa. Ihan vain niitä näitä jutustellen. Tietysti säästä, kuten suomalaisen on turvallista aloittaa. Huomasin vasta keskustelun aloittaessani, että hänellä oli kuulokkeet korvissaan. Hän otti ne hetkeksi pois ja katsoi minua kysyvästi. Siihen sitten totesin, että "taitaapi tulla ihan kohta sadetta, vähän näyttäisi siltä." Hän nyökkäsi ja laittoi kuulokkeet takaisin. Tunsin itseni tyhmäksi, mutta yhtä kaikki; pieni arjen seikkailu sekin.
Janne Kaleva
Nykyään on enemmän fariseuksia kuin Jeesuksia 23.9.2025
On aurinkoinen kesäpäivä. Tarkoitukseni on viettää levollinen vapaapäivä Helsingissä. Astun asemarakennuksesta ulos Rautatientorille. Huomaan heti, että siellä on menossa jokin esitys. Kovaääninen sellainen. Ja kovaääniseen mies paasaakin. Mikään varsinainen hyvän mielen show ei kuitenkaan ole kyseessä. Mies mesoaa ohikulkijoille: "Ja tekin tulette palamaan helvetin tulessa, jos ette muuta tapojanne. Siellä kärvennytte kivuliaasti."
Auringonpaisteen luoma hyväntuulisuus haalenee. Tilalle kohoaa kiukku. "Mikäs taivaan ja helvetin portinvartija sinä luulet olevasi," jupisen äänettömästi. Ärtyneisyys tasoittuu vasta, kun pääsen mesoajasta riittävän kauas. Mokomasta fariseuksesta.
Nykyään näitä riittää. Fariseuksia on tässä ajassa enemmän kuin Jeesuksia. Hänhän puolestaan kavahti sitä, kuinka ihmiset sanelevat toisiaan tuomiolle. Jeesus hengaili heidän kanssaan, joiden seura ei muille kelvannut. Joiden seura ei "paremmille ihmisille" kelvannut.
Tunnustaudun kristityksi. Ihmisenä varsin hengelliseksikin. Kuulun ortodoksikirkkoon ja käyn kirkossa aina välillä. Tiheimmillään noin kerran kuukaudessa. Siellä on tunnelmallista. Koen olevani pyhyyden äärellä. Teen rukoillessani ristinmerkkejä ja hiljennyn. Koen kuitenkin olevani enemmän hengellinen kuin kirkollinen ihminen ihan kirkkokunnista riippumatta. Uskon vahvasti, että ei ole mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa vaalia hengellisyyttään tai henkisyyttään. Ei ole pelastumista tekemällä oikeita asioita jonkun tietyn kirkon tai pyhän rakennuksen sisällä.
Koen kristillisyyteni kanssa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Tämä johtuu näistä tämän ajan fariseuksista. Heistä, jotka uskonnon nimissä katsovat lähtökohtaisesti ihmistä enemmän tuomiten kuin rakastaen. Heistä, jotka kertovat mieluummin mikä on väärin kuin mikä on oikein. Heistä, joille sääntökirjat ovat enemmän vallankäyttöä kuin ihmisen apu tarkastella omaatuntoaan. Kivittäjien kivet lentävät välillä sellaisella vimmalla, että se kadottaa alleen kaiken käsityksen siitä, mitä ovat ihmisyys, armo ja rakkaus.
Olen lukenut Raamatun muutaman kerran läpi. Kyllä, ihan kannesta kanteen. Kirjahan on varsin sekava kokoelma mitä erilaisimpia tarinoita. Sen voi toki lukea lakikirjana, jos tahtoo. Melko julmanakin sellaisena. Koskettava ydin kiteytyy kuitenkin mielestäni siihen, mitä ajassaan kapinallinen ja toisinajattelija Jeesus julisti; rajatonta hyvyyttä ja lempeyttä, jossa Luojasta lähtevä rakkaudellinen kosketus paransi jopa sairaita ja sai ihmisissä aikaan valtavia muutoksia. Hänen julistuksensa polttoaineena eivät toimineet iva tai viha, jotka tuntuvat monilla nykyajan konservatiivikristityillä olevan ne ensisijaisesti näkyvät tunteet.
Miten se kohta menikään: "Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." Ei siis tuomio, vaan rakkaus.
Janne Kaleva
Nauruemojit ja muut arkisen ilkeilyn välineet 21.8.2025
En ole aivan varma, milloin tämä ilkeilyn aikakausi alkoi. Tiedän vain sen, että olemme siinä ihmisinä hyvin syvällä. Tiedän myös sen, että en enää kykene lukemaan somen uutisten alapuolella olevia kommenttikenttiä. Alkaa etoa. Siellä lyödään lyötyjä ja osallistutaan nauruemojien täyteiseen ivakuoroon, jos jollekin on tapahtunut jotain pahaa. Sekä henkilökohtaiset tragediat että onnettomuudet keräävät käsittämättömän määrän ivallisia kommentteja, joissa rivien välit kirkuvat: "Siitäs sait!"
Osa lyötyjen lyömisen syistä tuntuu liittyvän ihan siihen, jos joku on julkisuudessa. Kun julkisuudesta tuttu kertoi somessa keskenmenoistaan, alkoi nauruemojia tipahdella kuin syksyisiä sadepisaroita. Julkkis tuntuu monien mielestä muuttuvan julkisuuden alkaessa tunteiden osalta täysin immuuniksi. Yksi lyömisen syy on se, jos joku erehtyy tuomaan toistuvasti näkemyksiään esiin, eli olemaan niin sanotusti suomalaisittain "vähän liikaa äänessä." Yksi syy tuntuu myös olevan kollektiivinen inho tiettyjä kansoja tai ryhmittymiä kohtaan. Esimerkiksi venäläisen lentokoneen tippuminen sai monet suorastaan hihkumaan nauruemojiensa kera. Onnettomuus, jossa joku on menettänyt rakkaita perheenjäseniään, on jollekin vain klikkauksen päässä oleva ivallinen emoji.
Olen näiden syiden myötä pohtinut aina välillä somepaastoa. Käyttöni on toki nytkin rajallista, mutta tahtoisin seurata, havaitsisinko mielialaan liittyviä vaikutuksia sen seurauksena, että silmilleni hyppii vähemmän ihmisten ilkeilyä toisilleen. Toisaalta ajattelen, että voin vaikuttaa tuohon asiaan paljolti omilla somen käyttötavoillani. Ongelma ei niinkään ole some, vaan se, miten sitä käyttää ja mille asioille antaa painoarvoa. Olen saanut somen kautta elämääni myös uusia, hyviä tyyppejä. Olen käynyt monia, hedelmällisiä keskusteluja.
Välillä kuitenkin tuntuu, että enää ei osata olla mielipiteissä suoria ilman että ollaan ilkeitä. Tervehenkinen empatia loistaa poissaolollaan, tai sitten se on hyvin valikoivasti kohdennettua. En ole varma liittyykö tämä osaltaan ilmaisun köyhtymiseen, mutta voisin kuvitella. Lauseiden loppuessa otetaan ilkeily avuksi. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat olla yhtäaikaisesti suoria ja lempeitä. Tähän koitan pyrkiä itsekin – vaihtelevalla menestyksellä. Olen varmasti sortunut monissa tilanteessa sanomaan jollekin tarpeettoman ilkeästi.
Politiikassa ilkeily vaikuttaa muuttuneen ihan hyveeksi asti. Eikä ole viiteryhmästä kiinni; tämä onnistuu kaikilta. Ruskeaa roisketta lentää jokaisesta poliittisesta suunnasta. Ajatellaan, että tarkoitus pyhittää keinot ja ilmaisutavat. Omiin ideologioihin ihastuessa toisen osapuolen ihmisyys katoaa vähitellen omasta näkökentästä.
Kaipaisin välillä enemmän sellaista omien näkemysten esiintuontia, jossa halutaan ymmärtää vastapuolta ja tuodaan silti selkeäsanaisesti oma näkemys esiin. Uskoakseni tällä vältyttäisiin myös monelta täysin tarpeettomalta, egoon perustuvalta konfliktilta. Eli kun keskityn tietoisesti ymmärtämään toista, hänkin antaa oman ymmärryksensä minulle. Silloin molempien korvat ja mieli ovat oikealla tavalla auki ilman että egot tulevat väliin. Saatamme silloin jopa oppia toisiltamme jotain.
Janne Kaleva
Kuljen mielelläni erilaisissa tapahtumissa yksin 1.8.2025
Teatteri, livekeikat, festarit ja ravintolat. Käyn näissä suurimmaksi osaksi yksin. Olen aikanaan tehnyt paljon ulkomaanmatkoja yksin. En pääsääntöisesti koe yksin menemisessä yksinäisyyttä. Se ei ole vastentahtoista, vaan monissa tilanteissa tietoinen valinta. Avaan tässä vähän ajatuksiani tästä.
Koen harmitusta ja surua sitkuttelevien, mutkuttelevien ja jossittelevien ihmisten puolesta. "Jos olisi joku kenen kanssa mennä." "Kyllä minä sitten kun mutta kun." Olen päättänyt, että sitkut ja mutkut pysyköön omasta elämästäni pois. Raha voi joissain asioissa olla realistinen este. Yksin meneminen ei milloinkaan. Kun haluan mennä jonnekin tapahtumaan, aion myös mahdollisuuksieni mukaan mennä sinne. Se ei saa jäädä kiinni siitä, lähteekö joku kanssani vai ei. Toisen kanssa tai isommalla seurueella lähteminen voi toki olla usein mukavaa. Yhteinen jaettu kokemus ja ilo. Etukäteistunnelmointi. Yhdessä kerätyt muistot. Huumori ja nauru. Fakta on kuitenkin, että paljon tapahtumia jäisi kokematta, jos niihin täytyisi aina lähteä jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa ei myöskään tarvitse tehdä kompromisseja. Voit olla juuri valitsemaasi aikaan valitsemassasi paikassa ilman että tarvitsee odotella, että kaikki seurueen jäsenet ovat samaan aikaan samassa paikassa. Eikä tarvitse sovitella yhteen monen ihmisen aina hieman toisistaan poikkeavia mielihaluja.
Asioista sopiminen ihmisten kanssa on nykyään vaikeaa. Koen, että se on vaikeampaa kuin joskus takavuosina, jolloin sovittiin päivä, merkittiin se ylös ja pitäydyttiin siinä. Ehkä yleinen virikehälinä vaikuttaa nykyään siihen, että ihmiset eivät uskalla sopia asioita etukäteen. Voi tulla jotain mukavampaa ja parempaa. Jos päätän lähteä jollekin keikalle ja kysyn kaveriani mukaan, saan todennäköisesti useammaltakin vastaukseksi, että "mietitään asiaa." En jää siinä kohtaa odottelemaan, että liput myydään loppuun (sillä nehän myös monesti myydään), vaan ostan lipun ja päätän mennä keikalle. Jos joku sitten lähtee mukaan, niin olkoon se mukava plussa.
Tiedän, että tässä ajassa on paljon myös vastentahtoista yksinäisyyttä. Moni hautautuu kotiinsa, kun ei ole ketään, jonka kanssa menisi ja tekisi. Tahdon rohkaista sinua kokeilemaan yksin menemistä. Se voi tuntua ajatuksena vieraalta, jos et ole siihen tottunut. Voin kuitenkin luvata, että yksin menemisen kynnys madaltuu, kun sitä alkaa tehdä. Se voi olla parhaimmillaan erittäin mukavaa. Kokemukset ovat koettaviksi ja elämä elettäväksi riippumatta siitä, tahtooko joku kokea ja jakaa näitä hetkiä sinun kanssasi. Myös makuasiat poikkeavat toisistaan. Kun menet yksin, voit olla varma siitä, että kukaan ei haukottele vieressäsi tai latista omaa elämystäsi sillä, että on lähtenyt mukaan vastentahtoisesti ja ehkä antaa sen näkyä. Tällainen asetelma on käsittääkseni aika yleinen erityisesti pitkissä parisuhteissa. Niissäkin voisi olla ihan tervehdyttävää tehdä asioita myös erikseen.
Tätä kirjoittaessani edessä on tälle kesälle vielä mm. yhdet sellaiset festarit, joihin olen menossa yksin. Odotan paitsi hyvää musiikillista antia ja tanssiaskelia (nämä ovat Lavatanssifestarit), myös mielenkiintoisia kohtaamisia. Yksin menemisen yksi riemastuttava puoli on se, että yksin menevät myös bongaavat yksin meneviä. Hakeutuvat juttuihin. Syntyy uusia, mielenkiintoisia kohtaamisia. Parhaimmillaan myös ystävyyssuhteita.
Janne Kaleva
Turhasta ajattelusta kohti tietoista läsnäoloa 18.7.2025
Tietoinen läsnäolo on yksi lempiaiheistani. Se on elämäni perusta, jonka päälle kaikki rakentuu. Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin. Aion kirjoittaa siitä myös myöhemmin säännöllisin väliajoin. Miksi aihe on tärkeä? Siksi, että se voi muuttaa koko elämän. Se voi tuoda mekaaniseen suorittamiseen yksittäisiä, kauneutta täynnä olevia hetkiä. Läsnä oleva aistii hetket ilman arvottavia ajatuksia. Mieli ei vaeltele muualla. Murheessa, jännityksessä, pelossa tai itselle sekä muille asetetuissa vaatimuksissa
Suurin osa ihmisistä elää unessa. He luulevat olevansa hetkessä läsnä, mutta ajatukset ovat muualla. Ehkä monessakin paikassa yhtä aikaa. Läsnäoloon havahtumattoman ihmisen ajattelu on kuin ruuhka Manhattanilla. Ei se pysähdy. Sieltä on vain itse jättäydyttävä pois. Ajattelua ei lopeteta ajattelemalla se pois. On palattava oman mielen vuoristoradasta tilaan, jossa keskittyminen kohdentuu täysin tekemiseen tai olemiseen. Siihen, mitä on nyt.
Miten se sitten tapahtuu? Olen elämänhallintaan ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa konkretian ystävä. Pienten, toimivien vinkkien. Siksi tahdon jakaa niitä myös itse. Tässä muutamia asioita, joilla itse virittäydyn läsnäoloon ja ylläpidän sitä. Tietoinen hengittäminen. Kehon aistiminen (esim. kädet ja jalat) kävellessä. Liikunnan harjoittaminen niin ikään kehoa aistien. Hiljaisuuden kuuntelu. Musiikin kuuntelu siten, että se ei ole vain taustahuminaa. Keskittymisen valjastaminen kuulemaan laulujen sanat, yksityiskohdat äänen vivahteissa, soittimissa, rytmissä ja tauotuksissa. Lemmikin (tai miksei ihmisenkin) tietoinen silittäminen. Ainakin kissani tunnistavat aivan selvästi, milloin silitän läsnä olevasti ja milloin mieleni harhailee. Tietoinen syöminen. Ruoan moninaisten makujen maistelu ilman että mieli harhailee muualla. Tämä voi tehdä aterioinnista hyvinkin elämyksellisen. Keskittynyt, tietoinen hampaiden harjaus ja tiskaus. Tätä voi soveltaa mitä erilaisimpiin kodin velvoitteisiin. Jos ne tuntuvat valmiiksi ikävältä puurtamiselta, tietoinen läsnäolo karkottaa tuon tunteen pois. Tuo tunne kun on vain oman ajattelun synnyttämä tuotos: "Onpa ikävä velvollisuus." Läsnäolon kohdistuessa täysin tekemiseen ei ajattelu pääse arvottamaan, miltä tämä tuntuu. On vain tämän yhden asian tekeminen ja kaikki on nyt hyvin.
Muistan elävästi parinkymmenen vuoden takaisen keskustelun (väittelyn) erään ystäväni kanssa. Hän huomasi paikalleen pysähtyneen katseeni ja kysyi: "Mitä mietit." Vastasin siihen totuudenmukaisesti: "En itse asiassa mitään." Hän puolestaan tuumasi: "Ei voi olla tilannetta, jossa ei ajattele mitään. Se on mahdotonta." Totesin olevani jyrkästi eri mieltä. Olen hyvinkin toistuvasti tilanteissa, joissa en ajattele mitään. Nykyään se on vallitseva olotilani. Tapa tarkkailla elämää ja ympäristöä. Tarkkailemalla ilman arvottamista ja tuomitsemista. Tuolloin en vielä oivaltanut, että tässä ollaan aika isonkin asian äärellä. Muistan vain, kuinka ahdistavana koin käsityksen siitä, että mielessä virtasi taukoamatta ajatuksia. Totesin myös ystävälleni, että sehän olisi aika raskasta, jos ajattelisi koko ajan jotain. Ystäväni pitäytyi käsityksessä, että jokainen ajattelee joka hetki jotain. Emme löytäneet yhteistä lopputulemaa.
Myöhemmin tämä aihe alkoi kiinnostaa enemmän. Opettelin meditoimaan. Oivalsin, että tämä olotila (ajattelemattomuuden tila), joka on itse asiassa itselleni hyvinkin luonteinen, on saanut aikaiseksi kokonaisia menetelmiä, joilla tähän pyritään. Meditaatiosta alettiin puhua hyvin arkipäiväisissä tilanteissa. Erilaisia "meditaatiouskovaisia" julkkiksia alkoi tulla kohinalla kaapista ulos. He toivat kukin vuorollaan esiin, millaiset asiat tuovat mielenrauhaa arjen hälinän keskelle. Näitä esimerkkejä tarvitaan, sillä yhteiskunnan ja ihmisen itse itselleen asettamat oravanpyörät ovat todellisia.
Hän, joka on lanseerannut termin multitasking, on tehnyt ihmiskunnalle mitä suurimman virheen. Itselleni multitasking on kirosana. En voi osoittaa ihailua, jos joku kertoo olevansa hyvä multitaskaamaan. Minulle se kertoo siitä, että ihminen on epäonnistunut ajanhallinnassaan, hän ei kykene keskittymään täysipainoisesti yhteen asiaan kerrallaan ja hän myös tuhoaa omaa aivotoimintaansa. Tuon viimeksi mainitun myötä keskittyminen ja ajanhallinta muuttuvat jatkossa entistä huonommaksi. Silti yhteiskuntia johdetaan multitaskaamalla ja samat päättäjät vieläpä kertovat puoliksi ylpeinä, kuinka taas venähti kokous aamuyöhön ja aamulla sitten jatketaan. Mitä tästä seuraa? Aivojen rapautumista ja mikä pahinta, kaikkia ihmisiä koskevia huonoja yhteiskunnallisia päätöksiä.
Läsnäolon puuttumisen huomaa monissa tilanteissa. Harrastan paritansseja. Se on maailma, jossa uutta opittavaa riittää koko ajan. Eri lajeja ja eri liikkeitä. Erilaisia tapoja olla liikkeessä. Ja yksi tapa olla liikkeessä on olla ajatuksineen jossain muualla. Miettiä ehkä seuraavaa askelkuviota tai ihan vaan kotona odottavaa laskupinoa. Huomaan hyvin helposti, onko kulloinenkin tanssiparini läsnä vai ei. Samoin huomaan, olenko itse läsnä vai en. Itsestäni huomaan sen katoavana keskittymisenä, liikkeen epäonnistumisena ja siinä, että ilo tanssista katoaa. Liikesarjat muuttuvat matematiikaksi ja tekeminen mekaniikaksi. Tanssiparin mielen harhaillessa muualla huomaan sen siitä, että yhteys liikkeessä ja kosketuksessa katoaa. Tanssiasennossa oleminen tuntuu siltä kuin virtajohto olisi kyllä kiinni pistokkeessa, mutta sieltä ei tule virtaa. Ilo väistyy ja flow ei pääse esiin. Läsnäolo sekä yhteys toiseen ovat kaiken flown polttoaine. Sekä yhdessä että erikseen.
Lopuksi punon punaisen langan tälle harhailevalle, intuitiiviselle kirjoitukselleni. Kehotan sinua harjoittamaan uteliaasti ja paineettomasti tietoista läsnäoloa. Itseään ei tulisi syyllistää siitä, jos ajatukset harhailevat. Se on hyvin inhimillistä. Sitä tapahtuu vähitellen koko ajan vähemmän, kun alat heittäytyä hetkeen ja harjoitat yksittäisten asioiden ja kokemusten aistimista. Stressi kevenee. Huolet loittonevat. Ja silloin, jos jokin ongelma tulee ratkaistavaksi, sen saa ratkaistua kirkkaasti toimivilla aivoilla, joita ei ole väsytetty tarpeettomilla murheilla. Tietoinen ihminen ei ole ihmisenä sen parempi kuin vähemmän tietoinen. Mutta elämä voi muuttua helpommaksi ja kevyemmäksi ja todennäköisesti muuttuukin.
Janne Kaleva
Löydän itseni Tinderistä yhä uudestaan 29.5.2025
Tuoreimman Tinder-profiilini teksti kuuluu näin: "En etsi ihmistä vierelleni vain siksi, että siinä olisi joku. Mutta kyllä, olen valmis kohtaamaan hänet, josta inspiroidun. Hänet, jonka kanssa tahdon kainaloida kiireettömästi. Hänet, jossa on syvää lempeyttä ja hyvyyttä. Olen innostuja ja innostaja. Kulttuurin kuluttaja. Myyntineuvottelija ja kirjoittaja. Kolmen kissan hovipalvelija. Spontaani hassuttelija. Elämäni rakkauspaikkoja: tanssilavat, avantosauna, kirjasto, keikkaklubit, teatterit ja kotisohva."
Tuunaan tekstiäni ja kuviani parin viikon välein. Koitan pitää profiilin tuoreena. En ole aivan varma, mikä kolahtaa useampaan ja mikä ei. Toisaalta. En tahdo miettiä sitä myöskään liikaa. Menettäisin silloin autenttisuuteni. Jos kolahtaa, niin kiva. Jos ei kolahda, niin sekin on jees. Koen Tinderin sovelluksena sellaiseksi, jota tulisi käyttää paineettomasti. Tosissaan, mutta ei totisesti.
Olen kriittinen swaippailija. Ja asiaan vihkiytymättömälle tiedoksi; swaippailiu on sitä, kun pyyhkäiset peukaloasi näytöllä sen mukaisesti oikeaan suuntaan, tykkäätkö toisen profiilista vai et. Oikea puoli tarkoittaa tykkäystä, vasen ei. Minun tapauksessani peukalo tosin on etusormi, sen verran olen jo keski-ikäinen. Vasurin saanut ei luonnollisestikaan saa mitään tietoa siitä, että on saanut vasurin. Moinen tekisi Tinder-todellisuudesta nykyistäkin julmempaa.
Suuri osa profiileista on mielestäni sysisurkeita. Uskon, että ihmiset niiden takana eivät ole mitenkään surkeita. Profiilit eivät ole tekijöidensä näköisiä ja ongelma on siinä. Tässä asioita, joita hieman kavahdan: Ei mitään tekstiä. Ei mitään tarttumapintaa persoonaan. Tai sitten samoja toisilta kopioituja lauseita, joita tulee vastaan viikon aikana 20 eri profiilissa. Lisäksi profiileja, joissa ei ole esitelty mitään muuta kuin töröllään olevia huulia kolmesta kuvakulmasta. Tai takapuolta. Tai rintavakoa. Takapuoli ja rinnat ovat varsin mukavia asioita, mutta jos ne ovat ainoana pääosassa, ajattelen, että ollaan myös hakemassa vain yhtä ainoaa asiaa. Ehkä ollaankin.
Kaikissa tuntemissani deittipalveluissa on yksi toisiaan yhdistävä haaste: miten saada jo varhaisessa vaiheessa selville, onko meillä seksuaalista ja romanttista kemiaa. Samanlaiset kiinnostuksen kohteethan eivät tosiasiassa kerro siitä mitään. Se on toki suloisen kaunis ajatus, mutta kaukana todellisuudesta. On ihan tutkittu, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa romanttis-seksuaalisessa mielessä. Silti sovellusten algoritmit suosivat lähes poikkeuksetta samankaltaisten ihmisten saattamista yhteen. Ja niin suosivat usein käyttäjätkin. Oletetaan, että jos toinenkin on kiinnostunut joogasta tai kansantansseista, meillä on paljon yhteistä ja olemme näin ollen ihan parisuhdeainesta. Voi kuitenkin olla, että joogasta kiinnostunut saisi paremmat romanttis-seksuaaliset vibat vapaaottelijasta ja kansantanssija kalastajasta.
Aina Tinderiä poistaessani mietin, miten hienoa olisi löytää se mielitietty jossain aidon elämän tilanteessa. Kadun vilinässä, harrastuksen äärellä, syvästi silmiin katsoen ja siten, että takaraivosta kulkeutuisi viesti varpaanväleihin asti: sinuun tahdon tutustua. Tämä edellyttää kuitenkin rohkeutta ja tilannetajua. Kaikki eivät ilahdu yllättävissä tilanteissa lähestyvistä ihmisistä. Sosiaaliset koodit pitävät meitä vankeina, vaikkakin niiden ajoittainen rikkominen voisi olla romanttisessa mielessä hyvin kutkuttavaa.
Sormuksella julistamme ihmisille, että kuulun jollekin. Ehkäpä voitaisiin lanseerata sellainen sormus tai jokin muu koru, jolla voisimme koristaa itsemme kertomaan, että minua saa lähestyä romanttisin aikein. Olen avoin uusille tuttavuuksille, tule vain juttelemaan. Minäkin ostaisin tuon korun.
Janne Kaleva
Morjestin naapuriani kaksi vuotta – sitten hän morjesti takaisin 18.5.2025
Tiedätkö sen, kun joku ei vastaa tervehdykseesi, mutta jatkat tervehtimistä. Uskon että tiedät. Näitä ihmisiä löytyy naapureista, työyhteisöistä, puolitutuista ja tutuista. Sitten on heitä, jotka tervehtivät välillä ja toisinaan näyttävät ikään kuin unohtavan sosiaalisen koodiston ja kääntävät päänsä pois. Tervehditään ikään kuin fiilispohjalta. Tänään en jaksa sanoa moi. Ehkä huomenna jaksan. Ylihuomisesta ei vielä tiedä.
Tämä ilmiö hämmästyttää, kummastuttaa pientä tervehtimiseen taipuvaista kulkijaa. Olen ollut työpaikassa, jossa samaa kahvitilaa käyttäneistä, puolitutuista työyhteisön jäsenistä osa terv#ehti aina ja osa ei koskaan. Joku ei koskaan vastannut tervehdykseen. Joku vastasi joskus. Itse jatkoin näidenkin henkilöiden kohdalla tervehtimistä silmiin katsoen. En halua ilmaista, että olisin ihmisenä parempi. Mutta kyllä, koin käyttäytyväni heitä paremmin. Käsitykseni mukaan säännöllisesti kohdattujen ihmisten tervehtiminen kuuluu käytöstapoihin. Käsitykseni mukaan tervehtimiseen vastaamattomuus on moukkamaista. Niin minäkin sen koin. Sen lisäksi mieleni kysyi: "Onkohan tuolla ihmisellä jotain minua vastaan? Mitähän se voisi olla?"
Tiedostan hyvin selkeästi, että kohteliaisuus ja hyvän energian jakaminen toisille on samalla kohteliaisuutta ja hyvän energian jakamista myös itselle. Silloin kaksisuuntainen positiivisuus saa tilaa virrata. Tämä saattaa jäädä tiedostamatta tilanteissa, joissa kuljemme kadulla katse vihaisena. Kyllä, hämmentävän monen ihmisen perusilme on vihainen. Joskus, jos oma mieleni on alakuloinen, välttelen julkisilla paikoilla ihmisten silmiin katsomista ihan vain siksi, että en halua vastaanottaa vihaista energiaa. Se on siinä tilanteessa liikaa.
Onko kohteliaisuudesta tullut tässä individualistisessa ajassa hyödyke ja kauppatavaraa? Koetaanko ehkä niin, että jos en saa toiselta ihmiseltä mitään, en viitsi vaivautua? Ihmisille ei maistu toisen ihmisen vilpitön kohtaaminen samalla tavoin kuin ennen. Ehkä meille ollaan jo rakentamassa jotain uutta puhelinsovellusta, joka hoitaa kohteliaisuudet meidän puolestamme, ettei vain tarvitse katsoa ketään silmiin.
Jokaisessa taloyhtiössä, jossa olen asunut, on tervehtiminen jakanut ihmisiä. Muistan aikaisemmasta asuinpaikastani naapurin, jota sitkeästi tervehdin, vaikka hän ei koskaan tervehtinyt takaisin. Jatkoin, vaikka hän aina käänsikin päänsä pois tai pelkästään tuijotti. Meni vuosi ja meni toinen. Sitten jysähti. Kyseinen naapuri käveli taas taloyhtiön pihassa vastaan. Olin valmiina tervehtimään. Hän ehti kuitenkin ensin. Sieltä se tuli. Jopa ihan silmiin katsoen: "Moi!" Ja mitä tapahtui? Tapahtui se, että minun oma "moi" jäi kitalakeen kiinni. Olin niin hämmästynyt, että jäin sanattomaksi.
Janne Kaleva
En saa enää ihmisten puheesta selvää 6.4.2024
Vaihdan vaatteitani yleisen saunan pukuhuoneessa. Salakuunteluun taipuvainen sivukorvani tallentaa kahden nuoren aikuisen keskustelua. Mietin hetken, mikä kieltä he puhuvat. Kuulostaa vähän eestiltä. Oho, sittenkin suomea. Eipä kuitenkaan. Nyt tipahtelee englanninkielisiä sanoja. Lopulta ymmärrän, että kyseinen kieli on finglish maustettuna moninaisilla lyhenteillä, joita en tunne. Hieman suomea, hieman englantia, ehkä jotain tietokonekieltä ja sanojen lyhenteitä. Lopputulemana on, että koen samanlaisen hetken kuin aikoinaan kuopiolaisessa ravintolassa. Kuulen lähietäisyydeltä kahden ihmisen etäisesti suomelta kuulostavaa keskustelua, mutta en ymmärrä keskustelusta lauseenkaan vertaa. Eipä silti, savolaisella maaperällä tämän voi vielä antaa anteeksi.
Lähijunassa hymyilen itsekseni, kun kuulen keski-ikäisen miehen puhuvan puhelimeensa. Hän sirottelee sanaa "legit" kuin rusinoita pullaan. Monilla lapsilla ja nuorilla sana "legit" on kuin hengitysilmaa ja pilkku keskellä lausetta. Keski-ikäisiltä sitä kuulee harvemmin. Mutta puhe tarttuu ja trendisanat valtaavat kielenkärkiä. Legit.
Kielenkäytön muuttuminen näkyy paitsi sanojen muodossa myös puhenopeuden muuttumisessa. Huomaan yhä useammin kysyväni asiakkaana erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa, että "anteeksi, mitä sanoitte." Välillä myös "anteeksi, en vieläkään kuullut." Artikuloinnin muuttuminen epäselvemmäksi, villit sanojen ja lauseiden lyhenteet sekä puherytmin nopeus ovat jo riittävän myrkyllinen cocktail sekoittamaan oikeakielisyyttä halajavan mieleni. Siihen kun vielä yhdistetään väsynyt, flegmaattinen ilmaisutapa, joudun varmuuden vuoksi katsastamaan korvani vaikkutilanteen.
Hymähtelen nykyään varsin setämäisesti puhutun ja kirjoitetun kielen monille muunnelmille. Selkeä suomen kieli monenlaisine vivahteineen on minulle rakas asia, joten sydämeni itkee kuivunutta painomustetta tämän nykyisen kehityksen kanssa. Äidinkieltä opettavat, viestintää kouluttavat ja muut kielen parissa työskentelevät; asettakaa kielenhuollollinen päästötavoite näin niin kuin ilmastomuutoshenkisesti. Enemmän puhdasta kieltä ja vähemmän saastetta vuoteen...no...johonkin mennessä.
Janne Kaleva
Menetin parhaan ystäväni 12.3.2025
Vähän yli kuukausi sitten elämässäni alkoi suruvaihe. Myös tämän tekstin kirjoittaminen on osa surutyötä. Olen tuottanut tekstiä pieninä paloina. Maistellut surua lyhyinä, terapeuttisina tuokioina. Vielä en ole surrut itseäni kylläiseksi, vaikkakin eteenpäin olen jo vähän mennyt. Pahin tuska on vähitellen väistymässä. Tilalle ovat tulleet kauniit muistot parhaasta ystävästä. Ikävä on päivittäin läsnä. Uskon sen jäävän jollain tavoin pysyväksi. Se on osa ilmaa, jota hengitän.
Paras ystäväni oli nimeltään Nelli. Hän oli kissa ja rodultaan korat. Nelli menehtyi ilmeisesti astmakohtaukseen. Hän oli juuri edeltävänä päivänä saanut eläinlääkäriltä astmadiagnoosin. Eläinlääkärille kiikutin Nellin hänen vinkuvan ja rohisevan hengityksensä vuoksi. Nelli sai kortisoniruiskeen. Kehotettiin aloittamaan astmalääkitys. Vuodatin eläinlääkärillä helpotuksen kyyneliä. Tämä on hoidettavissa. Nelli toipuu. Nyt vain aloittaisimme astmalääkityksen. Iloni oli kuitenkin liian aikaista. Löysin Nellin seuraavana aamuyönä olohuoneen lattialta kuolleena. Huusin tuskaani ja huusin Nelliä. Hän ei kuitenkaan reagoinut huutoni. Paras ystäväni oli jo matkannut iäisyyteen.
Olimme Nellin kanssa kiinteä parivaljakko. Pussailin päivittäin hänen päälakeaan. Monta kertaa päivässä. Käytin Nellistä hellittelynimeä "Nellu" ja olin hänelle "papi." Hoin hänelle ääntäni lässyttäen: "Kuka on papin kulta. Kuka on papin kulta. Kuka on papin kulta. Nelli on papin kulta." Nelli tunsi jo tämän lorun ja reagoi usein kehräämällä ja silmiään siristämällä. Silmien siristäminen on kissojen rakkauden kieli. Keino välittää hellyyttä. Siristelimme usein silmiä toisillemme.
Läheisten merkitys nousi taas menetyksen jälkeen uuteen arvoon. Mahdollisuus jakaa taakkaa on ollut mittaamattoman arvokasta. Ikävän maistelu ilman mitään kiirettä siitä, että elämän vain "tulisi jatkua." Muistella yhdessä. Sanoittaa surua yhdessä. Lämmin myötätunnon ele. Halaus. Sydänemoji. Kuuntelu. Kaikilla näillä on ollut paikkansa ja on yhä. Surutyö jatkuu.
Isä puolisoineen ajoi muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsevasta kotikaupungistaan luokseni heti Nellin kuolinaamuna. Olin niin lamaantunut ja surusta sekaisin, etten tiennyt mitä tehdä. He kuulivat lamaannukseni puhelimesta ja hyppäsivät aamulla autoon. He toimittivat vielä samana päivänä Nellin ruumiin Porvoon Eläintuhkaukseen. Tahdon mainita tuon paikan ihan nimeltä, sillä heidän palvelunsa oli erittäin lämminhenkistä. Nelli saatettiin kunnioittavasti iäisyysmatkalle ja sain hänestä kuvia kauniisti peiteltynä kynttilöiden palaessa. Nyt Nelli on jo päätynyt kotiin kauniissa uurnassa. Hän lepää ikkunalaudalla toisen taivaskissani Valpurin uurnan vierellä. Rutiineihini kuuluu laskea niihin huuleni ennen nukkumaanmenoa ja antaa hyvän yön suukko. Samalla tavoin kuin kahdelle vielä elossa olevalle kissalleni Lilalle ja Nokinenälle. Kummallistako? Ehkä, mutta minulle kovin tärkeää.
Tiedän, että osa ihmisistä kavahtaa termiä surutyö silloin kun puhutaan eläimistä eikä ihmisistä. Tiedän joidenkin ihmisten ajattelevan, että intensiivinen, prosessoitu sureminen on oikeutettua vain silloin kun ihminen suree lajitoveriaan. Kun kyse on eläimestä, kokemusta saatetaan vähätellä. Ymmärtämättömyys estää ilmaisemasta osanottoa. Jokaisella meillä on varmasti esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä. On tärkeää valita ne ihmiset, joiden puoleen surun kanssa kääntyä. Ihmiset, joiden kanssa surua voi asianomaisesti jakaa. Jokainen menetyksen suru on aito suru. Miksi suremisen tapoja tai kohteita tulisi asettaa vastakkain?
Perheenjäsenieni lisäksi ystävistäni kaksi on ollut minulle erityisen läheisiä nyt surutyön aikana. Molemmat heistä ilmaisivat heti aluksi, että voin olla yhteydessä aina kun siltä tuntuu. Voin soittaa milloin vain. Voin muistella Nelliä, kun tuntuu siltä. Näin olen myös tehnyt. Olen soitellut ja vaihtanut viestejä. Olen sanoittanut surua ja syyllisyyttä. Olen itkenyt ja välillä nauranutkin Nelliä muistellessa. On ollut lohdullista turvautua keskusteluhetkiin niiden ihmisten kanssa, jotka eivät vain hoputa "jatkamaan elämää." Elämän jatkuminen on itsestäänselvyys. Ei sitä surevalle tarvitse hokea. Surua on saatava syödä, kunnes siitä tulee kylläiseksi. Kunnes on valmis taas heittäytymään elämän virtaukseen. Kunnes alkaa taas nähdä sen seikkailuna.
Nelli-rakas, 1.7.2013-8.2.2025. Kiitos, että olit. <3
Janne Kaleva
Läsnäolon vallankumous 26.1.2025
Milloin olet viimeksi nautiskellut tylsyyttä maistellen sitä hitaasti kuin kermaleivosta? Milloin olet kokenut riemua suloisesta tyhjyydestä, jossa kaikki viriketulva loistaa poissaoloaan. Korvakäytävissä ei tulvi musiikki. Silmille ei sinkoile somen uutisvirtaa. Päässä oleva tivoli sulkeutuu. Maailmanpyörä pysähtyy. Olet läsnäolon tilassa. Todellisen olemuksesi äärellä. Se on tila, jossa tyyneys on mielesi polttoaine. Mieli toimii levollisuudesta käsin kirkkaammin kuin säntäilevänä. Mieli toimii kohdennetusti ja järkevästi, kun tivoli on kiinni.
Istun lähijunassa ja katson ikkunasta. Tutut maisemat vilahtelevat ohi. Vauhti on kuitenkin sen verran verkkainen, että ehdin havaita lukuisia yksityiskohtia. Taloja. Puiden muotoja. Peltoja. Traktorin edessä seisovan isännän. Taivaalla lentävän lintuparven. Kauneus ja mielenkiinto asuvat yksityiskohdissa. Tavallinen muuttuu jännittäväksi, kun sitä seuraa läsnäolosta käsin. Lapsenomaisella uteliaisuudella.
Suuri osa junan ihmisistä ei pysähdy katsomaan. Silmät kyllä kohdistuvat aika ajoin ikkunasta ulos. Ne eivät kuitenkaan tarkkaile eivätkä näe. Lasittunut katse muodostaa verhon mielen ja maailman väliin. Mieli askartelee ajatusten kanssa, jotka tulevat ja menevät. Kasvojen ilmeet vaihtelevat reaktiivisesti samalla kun ajatukset laukkaavat pillastuneen hevosen tavoin. Välillä katseessa käväisee ahdistus ja välillä epätoivo. Mieli hapuilee mennyttä ja kurottelee tulevaa. Se poimii mukaansa pelkoja ja huolia. Sen sijaan, että tuo ihminen istuisi vain levollisesti junassa, hänen mielensä käy taistelujaan jossain aivan muualla. Tarpeettomia taisteluja, jotka hetken päästä hautautuvat taas uusien mielen taistelujen alle.
Monet rauhoittavat mieltään luomalla sinne tivolia. Vilkaistessani lähijunassa ympärilleni en huomaa kovinkaan montaa ihmistä, jolla ei olisi puhelin kädessä ja katse ruudulla. Joillakin se pysyy sitkeästi silmien edessä koko matkan ajan. Sormi selailee näyttöä. Aivoihin kanavoituu jatkuvaa ilotulitusta. Usealla on korvillaan kuulokkeet samanaikaisesti, kun katse selaa puhelinta. Viriketivolin härvelit hakkaavat aivoja kahdesta suunnasta. Milloin mieli lepää? Nukkuessako? Voi kun olisikin niin. On kuitenkin valitettava tosiasia, että monilla mielen pauhu jää päälle vielä öisinkin. Vaikka valot huoneessa sammuvat, mieli ei sammu. Lepo ei laskeudu.
Moni kokee rentoutuvansa puhelimen kanssa. Tauko työpäivän tohinassa. Hetki heräämisen jälkeen sängyssä uutisvirtaa selaillen. Samanlainen sänkyhetki myös ennen nukkumaanmenoa. Ruuhkabussissa rauhoittuen työpäivän jälkeen. Samanlainen hetki töihin mennessä. Milloin mieli löytää levon? Ei milloinkaan – ei ennen kuin sinä oman mielesi käskyttäjänä et käske sitä pysähtymään.
Ihmisten keskittymiskyky on kärsinyt inflaation. Kuulen yhä useamman mainitsevan, kuinka vaikea on keskittyä esimerkiksi kirjan lukemiseen. Ajatus tuntuu pelottavalta ja surulliselta. Kirjat ovat arjessani hyvin merkittävä inspiraation ja eskapismin lähde. En tahdo nähdä tulevaisuutta, jossa ihmisellä ei riitä keskittymiskyky lukea viittä minuuttia kirjaa, mutta hän kykenee silti selaamaan tuntitolkulla jotain somevirrasta läikkyvää tyhjänpäiväistä oksennusta.
Läsnäolon vallankumousta kaivattaisiin myös työelämään. Olen harmistunut siitä, kuinka paljon työelämä vaatii meitä multitaskaamaan. Jatkuvat keskeytykset. Taukoamaton tavoitettavissa oleminen viestipalvelimien, sähköpostien ja puhelujen ristikkäistulituksessa. Työpaikkojen "hyvinvoinnista" huolehditaan järjestämällä niin ikään erilaisia virikkeitä sisältäviä tyky-päiviä. Tärkeämpää olisi kiinnittää huomio työpaikan rakenteisiin ja työtehtävien käytäntöihin; auttavatko ne jaksamaan ja mahdollistavatko ne keskittymisen yhteen asiaan kerrallaan? Sisältääkö työpäivä sellaista poukkoilua tilanteesta ja tehtävästä toiseen, minkä voisi järjestää aivoystävällisemmin? Yhtä asiaa ei ole riittävästi oivallettu: työteho käy levollisuuden kautta. Levossa tekeminen on keskittynyttä tekemistä. Keskittynyt tekeminen on tuloksekasta tekemistä.
Työstä palautumisaika on usein kaikkea muuta kuin palauttavaa. Taukoja ei käytetä siihen, että työstä kuormittunut mieli saisi hetkeksi tyhjentyä ja levätä. Silloinkin suurimman osan käsi hapuilee heti puhelinta esille. Vähän lisää tulitusta aivokuoren alle ja ehkä vielä samaan aikaan kun olet lysähtäneenä johonkin epäergonomiseen asentoon. Miten palaudut sieltä sitten takaisin työhön? Todennäköisesti velttona. Et voimakkaampana ja mieli kirkkaampana, minkä hyvä tauko mahdollistaisi. Millainen voisi olla hyvä tauko? Se voisi olla vaikka sellainen, että menisit lenkille, venyttelisit, söisit hedelmiä, smoothien tai jotain muuta virkistävää ja meditoisit hetken. Tai jotain näistä. Myönnän toki, että erilaiset työolosuhteet ja taukojen pituudet saattavat rajoittaa ja tuoda erilaisia käytäntöjä. Mutta kokeile edes vapautua kunnolla sieltä ruutusi takaa. Voit inspiroitua luovasti kokeilemaan erilaisia tapoja viettää taukoasi.
Myös asiakaspalvelutilanteissa läsnäolo loistaa poissaolollaan hämmentävän usein. Pikaruokaravintolan kassalla tarjoilija katsoo ohi samalla kun sanoo hätäisesti ja kliinisesti "ole hyvä." Sitten on tilanteita, joissa ole hyvät ja kiitokset jäävät lausumatta ihan vain uneliaisuuden ja mekaanisuuden myötä. Mieli on jo jossain muualla.
Uskon, että muinaisuudesta on kerääntynyt paljon ikiaikaista viisautta ihan vain siksi, että silloin ihminen on pysähtynyt kuuntelemaan intuitiotaan. Tilaa ei ole täytetty ärsyketulvalla. Sielun syvyyksistä on voinut virrata viisautta, kun puroa ei ole padottu pauhulla; puhelimilla, taukoamattomalla musiikilla tai kroonisella kiirehtimisellä. Sisäinen viisautesi virtaa silloin, kun pysähdyt ja kuuntelet. Silloin voit kokea flow-tilan, rakkauden, Jumalan tai yliluonnolliselta tuntuvan seesteisyyden. Millaiseksi sen tahdotkaan nimetä?
Lopuksi pieni tehtävä. Valikoi hetkeksi joku kohde, jota katsot. Maisema ikkunan takana. Tapetin viivat. Jalkojen juuressa makaava koira tai raapimapuuta kynsivä kissa. Mikä vaan. Keskity syvähengitykseen samalla kun katsot tuota kohdetta. Rauhassa ja hitaasti sisään. Rauhassa ja hitaasti ulos. Tyhjennä mielestäsi kaikki muu tarkkaillessasi vain tuota kohdetta sekä omaa hengitystäsi. Kuinka pitkään kykenit katsomaan kohdetta ilman ajattelua? Et ehkä vielä kovin pitkään, mutta tietoisen läsnäolon toleranssi kasvaa. Siinä alkaa kehittyä ja sitä alkaa kaivata. Voit vaikkapa ottaa tästä yhden askeleen kohti oman elämäsi läsnäolon vallankumousta.
Janne Kaleva